maanantai 5. helmikuuta 2018

Millaisia Facebook-päivityksiä romaanihenkilöni tekisivät :D

Aloin eräänä iltana ideoida, että jos Salaisuuksia Delobriandissa -kirjan keskeiset henkilöt olisivat Facebookissa, millaisia päivityksiä he tekisivät. Tässä on tulos. Luonnollisesti nämä kuvitteelliset Facebook-päivitykset eivät sisällä juonipaljastuksia. 

MARGOT

Lentoretki ja piknikki Sinikellosaarilla, tädin ja veljentytön laatuaikaa. :) 

Hopeasiiven ensi-iltaan on vielä muutamia lippuja saatavilla. 

Vihaan kirsikankukkakuuta. Voisiko vaan nukkua 15 päivään asti? Tai saisiko oman päänsä vaihtaa paremmin toimivaan malliin? Sanoinko jo, että vihaan kirsikankukkakuuta?

Lähtee viikonlopuksi veneretkelle mitä parhaimmassa seurassa. ;)

Lainaus Fedora Forellin kirjoittamasta artikkelista: ”Kenkien käyttäminen on typerää ihmisten ja menninkäisten matkimista. Jokaisen itseään kunnioittavan keijun pitäisi kulkea ylpeästi paljasjaloin. Margot Dupontin ja muiden keijujulkkisten varsinkin kuuluisi näyttää hyvää esimerkkiä.”
Huoh, taas näitä. Jos minä tunnen oloni kauniiksi ja saan hyvän mielen laittamalla joskus nätit kengät jalkaan, miten se muka on keneltäkään pois? 

ALEXA

Oho, ostin kengät. 

Alexa Cordessee ja Zahira Dupont ovat olleet facebook-kavereita seitsemän vuotta. 
Facebook-kavereita seitsemän vuotta, bestiksiä jo 15 vuotta. Kiitos kaikesta, rakas ystävä. <3 <3 <3

Olipas huippukivat historianopiskelijoiden bileet. Ei ole pitkään aikaan tullut tanssittua näin paljon. Kipeät jalat, hyvä mieli. :D

Vielä yksi tentti ja yksi essee, sitten alkaa loma. Jaksaa, jaksaa. 

Tiedoksi kaikille Facebook-kavereilleni, että en siedä omalla seinälläni lajistisia kommentteja enkä muutakaan vihapuhetta. Jos joku ei kunnioita tätä, poistan kavereista. 

GUNVOR

Viettää tänään vuosipäivää. Ollaan tunnettu kullan kanssa jo neljä vuotta. <3 

Flunssa on vihdoinkin selätetty, ja pääsen taas pelaamaan siipipalloa. 

Sain vihdoin töitä Delobriandista. Uuden sairaalan rakennustyömaalla riittää hommia ainakin kahdeksi vuodeksi. :)

SOFIA

Vino pino opiskelijoiden esseitä on luettu ja arvioitu, ja nyt lähden viettämään rentouttavaa viikonloppua Dionneen, lapsuuden maisemiin. 

Sielu sai taas niin lepoa taidenäyttelyssä. 

Miksi kuukausi toisensa jälkeen pitää pettyä? :(

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Kansikuva

Salaisuuksia Delobriandissa -kirjalla on vihdoin kansikuva, ja se on just sellainen, mitä toivoin. <3 Jo sitä oli odotettukin. Tietysti odotan eniten itse kirjan ilmestymistä, mutta tämä on kyllä hienoin välietappi sillä matkalla. :) Kansikuvan on tehnyt Heidi Ahola. 


Tässä vielä takakansiteksti: ”Salaisuuksia Delobriandissa on itsenäinen jatko-osa Liliana Lennon esikoisromaanille Dionnen tytöt. Chick litin ja fantasian yhdistävä tarina vie lukijan kuvitteelliseen Fretannian maahan, keijujen, ihmisten ja menninkäisten yhteiskuntaan. 

Alexa haluaa pitää isänsä synkän menneisyyden salassa – hinnalla millä hyvänsä. Margot on luonut menestyksekkään näyttelijänuran, mutta menneisyyden traumat eivät jätä häntä rauhaan. Sofialla on elämässään kaikkea, mutta lapsi puuttuu. Gunvoria on vaivannut aina huonommuuden tunne, mutta onneksi hänellä on ihana tyttöystävä. 

Alexan, Margotin, Sofian ja Gunvorin polut risteävät Delobriandissa, Fretannian pääkaupungissa. Luvassa on jälleen romantiikkaa, suhdesotkuja ja jännitystä fantasiaelementeillä kuorrutettuna.” 

Lisäys 17.1: Salaisuuksia Delobriandissa on jo ennakkomyynnissä Tornin verkkokaupassa :)

perjantai 1. joulukuuta 2017

Suunnitelmallinen vs. suunnittelematon kirjoittaminen

Olen kuullut, että jotkut kirjailijat suunnittelevat tarinansa etukäteen hyvin tarkasti, ja itse kirjoitusprosessi on lähinnä tämän suunnitelman puhtaaksikirjoittamista. Jotkut taas aloittavat  miltei kokonaan ilman ennakkosuunnittelua. Heillä on ehkä ainoastaan hämärä idea tarinan pääjuonesta ja henkilöistä. Sitten he vain lähtevät matkaan ja katsovat, minne tarina vie. Suurimman osan työtapa on luultavasti jotain näiden kahden ääripään välillä, niin minunkin. Ennakkosuunnittelun määrä voi myös vaihdella samalla kirjailijalla teoksesta riippuen. 

Minulla pitää olla romaanista jonkinlainen suunnitelma; juoni pääpiirteittäin ja mitä missäkin luvussa tapahtuu, muuten en pääse alkuun. Koska saan yleensä uusia ideoita silloin, kun kirjoitan vanhoja, saatan ideoida ja suunnitella uutta tarinaa pitkään ennen varsinaisen kirjoittamisen aloittamista, jopa vuoden. Tuo suunnitelma ei kuitenkaan koskaan ole millään muotoa lopullinen, vaan se elää, muuttuu ja täydentyy tarinan edetessä. Usein kirjoittaessa mieleeni tulee kaikenlaisia yksityiskohtia ja dialogia muutaman luvun päässä häämöttäviin kohtauksiin. Päähäni voi pälkähtää uusia juonenkäänteitä ja toisaalta saatan todeta, että joku aiemmin suunnittelemani juonenkäänne ei toimikaan. Yksittäisten lukujen järjestys voi vaihtaa paikkaa. Myös jokin olennainen teema voi paljastua itselleni vasta sitten, kun olen kirjoittanut ko. tarinaa jo pidemmän aikaa. Olenkin sitä mieltä, että jos minun täytyisi pysyä tiukasti alkuperäisessä suunnitelmassa, se kyllä heikentäisi käsisteni laatua. Toki romaani usein vielä muuttuu jonkin verran editointikierroksilla palautteiden perusteella. 

Myös hahmoni kehittyvät, ja heidän luonteensa syventyy kirjoitusprosessin aikana. Vaikka saatan  olla pyöritellyt uusia hahmoja päässäni pitkäänkin ennen varsinaisen kirjoittamisen aloittamista, silti minusta on yleensä tuntunut siltä, että vasta kirjoittaessa pääsen kunnolla tutustumaan hahmoihini. Joskus hahmojen kehittyminen voi myös yllättää. Esim. Salaisuuksia Delobriandissa -kirjan pahikseksi muotoutuikin eri henkilö kuin alkuperäisen suunnitelman mukaan piti olla. 

Mitenkäs te blogini lukijat, jotka kirjoitatte itse, onko kirjoittamisenne enemmän suunnitelmallista vai suunnittelematonta?

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Blogin uusi nimi

Esikoiskirjailijan mietteitä on tästedes Tarinoiden lentoa.

Pähkäilin uutta nimeä pitkään (nimeäminen on vaikeaa), ja Tarinoiden lentoa oli vihdoin nimiehdokas, joka kuulosti hyvältä vielä kahden viikon kuluttua. Koska Lento on sekä erisnimi että yleisnimi, minusta on hauska ajatus hyödyntää sitä blogin nimessä. Mietin ensin nimeksi Kirjoittamisen lentoa, mutta siitä olisi saattanut saada sellaisen väärän kuvan, että kirjoittaminen sujuisi minulta aina helposti ja ilman pähkäilyä. Tarinoita minulla sen sijaan on ollut päässäni aina, ja tarinat ovat tärkeitä, sekä omat että muiden. 

Ohessa vielä vuodenaikaan sopimaton lummekuva. Koska lumpeet ovat ihania, ja ne ovat olleet inspiroivia myös kirjoittamisen kannalta. 

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Astetta lempeämpää odotusta

Toisen kirjan odotus on ollut minulla ainakin toistaiseksi astetta lempeämpää kuin ensimmäisen. Odotan minä sitä nytkin tosi paljon, mutta jotenkin odotus ei ole ollut niin pakahduttavaa kuin Dionnen tyttöjen kanssa. Silloin mukana oli aimo annos esikoiskirjailijan kärsimättömyyttä, etten millään malttaisi odottaa sitä haaveiltua hetkeä, kun vihdoinkin saa nähdä oman kirjansa valmiina. Ja vaikka minulle on nytkin tullut ohikiitäviä paniikkiajatuksia julkaisun peruuntumisesta, ne eivät ole olleet niin vahvoja kuin Dionnen tyttöjen kanssa ja ovat menneet hetkessä ohi.

Minulle tuli aika lailla puun takaa se, että pääsin/jouduin tekemään itse takakansitekstin Dionnen tyttöihin. Nyt olen osannut varautua tähän, ja tein luonnoksen Salaisuuksia Delobriandissa takakansitekstistä jo heinäkuussa. Takakansitekstiluonnos syntyi yllättävän helposti. Olin selvästikin työstänyt asiaa puolitietoisesti jo ennen myönteistä kustannuspäätöstä.

Olen huomannut odottavani nyt aivan erityisesti sitä, että Salaisuuksia Delobriandissa saa kansikuvan. Dionnen tyttöjen kanssa en muistaakseni odottanut tätä vaihetta näin paljon. Mutta silloin en vielä tiennyt, että kansikuvan saa nähdä niinkin paljon ennen kirjan ilmestymistä, ja että se on niin upea hetki matkalla kohti valmista kirjaa. Minulla on myös mielessäni jo aika hyvä visio kannesta. En siis tee kansikuvaa itse, mutta ainakin viimeksi minulta odotettiin omaa näkemystä kannen suunnittelussa, joten tätäkin asiaa on ollut hyvä ideoida hyvissä ajoin.

Viikonloppuna menen Turun kirjamessuille. En tällä kertaa esiintymään, vaan ihan vaan yleisöksi sekä kavereita ja tuttuja tapaamaan. Turun kirjamessut ovatkin minulta vielä kokematta, joten on korkea aika paikata se aukko sivistyksestä. Nyt on myös aika nauttia ruskan väriloistosta.  




torstai 7. syyskuuta 2017

Nimeämisen vaikeus

Luultavasti kaikilla kirjoittajilla on joitakin asioita, jotka ovat kirjoittamisessa vaikeita. Minulla yksi niistä on tarinoiden nimeäminen. Hahmojen nimet tulevat kyllä yleensä nopeasti ja helposti. Tosin joskus yksittäisen hahmon nimi voi hakea paikkaansa, esim. alan kirjoittaa hänestä tietyllä nimellä ja sitten kirjoitettuani käsistä jo pidempään huomaan, että hänelle sopiikin paremmin jokin toinen nimi. Myös paikkojen nimeäminen on melko helppoa. Kun tarinansa sijoittaa kuvitteellisiin maailmoihin, silloin pääsee/joutuu keksimään nimiä myös kuvitteellisille kaupungeille, kylille ym. maantieteellisille paikoille. 

Mutta itse tarinan nimeäminen, se on vaikeaa. Keksin Dionnen tytöille nimen siinä vaiheessa, kun olin kirjoittanut käsistä jo puoleenväliin. Salaisuuksia Delobriandissa nimi tuli vasta, kun olin kirjoittanut käsiksestä noin kolme neljännestä. Minulla oli jonkin aikaa nimiehdokkaana Delobriandin pyörteet, mutta hyvän ystäväni kanssa käydyn kirjoittamiskeskustelun myötä vaihdoin nimen ja siitä lähtien olen ollut sitä mieltä, että Salaisuuksia Delobriandissa todellakin sopii paremmin tämän tarinan nimeksi. Nyt olen kirjoittanut uutta romaaninalkua nelisenkymmentä liuskaa, eikä minulla ole vielä mitään hajua nimestä. 

Koska novellien kirjoitusprosessi on paljon lyhyempi kuin romaanien, tästä voitte varmaankin päätellä, että novellien nimeäminen vasta onkin minulle tuskaisen vaikeaa. Tosin kerran kävi niin, että keksin nimen novellille ennen kuin olin kirjoittanut sitä sanaakaan, suunnitellut toki. Tämä novelli on Perjantaityttöystävä, ja se on julkaistu Ursula-lehdessä.

Nyt kun tälle blogille pitäisi keksiä uusi nimi, niin vaikeaa on sekin, kovin vaikeaa (nimiehdotuksia otetaan vastaan). Jos olisin ollut kaukaa viisas, en olisi antanut blogilleni nimeksi Esikoiskirjailijan mietteitä, koska esikoiskirjailijuudella on usein taipumusta olla väliaikainen olotila. ;) Blogin uuden nimen pitäisi olla sellainen, että se ei tulevaisuudessa mitenkään rajaa minua kirjailijana aiheiden, genren tms. suhteen. Onneksi uuden bloginimen keksimisellä ei ole vielä kiire. Näillä näkymin minulla on tammikuuhun asti aikaa, ennen kuin esikoiskirjailijasta tulee omalla kohdallani vanhentunut termi. :D

tiistai 15. elokuuta 2017

Elokuu ja Worldcon

Elokuu on aina ollut lempikuukauteni. Silloin on useimmiten minulle mukavan lämmintä, ja  yleensä järvivedet ovat uimisen kannalta parhaimmillaan elokuun alussa. On tuoreita puutarhamarjoja, pehmeästi hämärtyviä tunnelmallisia iltoja ja kullanpunaisia kuutamoita. Pidän kovasti myös alkukesän puidenkukkimisajasta, silloin luonto on kaikkein kauneimmillaan, mutta elokuussa on aivan erityistä kiehtovuutta. 

Vaikka kuukausi on vasta puolessavälissä, voin jo sanoa, että tämän elokuun kohokohta on ollut Worldconjoka järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Tapahtuma kesti kokonaisuudessaan viisi päivää, keskiviikosta sunnuntaihin. Itse osallistuin vain perjantaina ja lauantaina, en tällä kertaa esiintyjänä vaan ihan vain yleisönä. Omaan Worldcon-viikonloppuuni sisältyi useamman mielenkiintoisen paneelin seuraamista, tähänastisen elämäni suurimman spefitapahtuman tunnelmasta fiilistelyä, paljon kavereiden näkemistä ja kahdet julkkaribileet, joista jälkimmäisten jatkoilla vierähtikin pitkälle sunnuntain puolelle. :D Lauantaihin toi ylimääräistä dramatiikkaa Kiira-myrsky, joka osui kohdalle juuri, kun olin matkalla majapaikastani julkkaribileisiin. Onneksi en sentään ollut taivasalla vaan bussissa. Yleensä ottaen ukkosmyrskyt ovat minusta kiehtovia, mutta tämä myrsky oli jo aika pelottava. Parasta tässäkin conissa olivat bileet ja ihmiset. Aina kun tapaan spefikirjoittajia, tunnen olevani niin omassa porukassani. 

Tapasin julkkaribileissä muutaman uuden ihmisen, jotka esittäytyessäni tunnistivat minut ja Dionnen tytöt. Tuntui tosi hienolta jälleen huomata konkreettisesti, että kirjalla tosiaan on oma elämänsä, ja sen tietävät myös jotkut sellaiset ihmiset, joita en ole ikinä tavannut. Luultavasti tämä on arkipäivää nimekkäämmille ja/tai kokeneemmille kirjailijoille, mutta minulle vielä uutta ja jännää.