keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Blogin uusi nimi

Esikoiskirjailijan mietteitä on tästedes Tarinoiden lentoa.

Pähkäilin uutta nimeä pitkään (nimeäminen on vaikeaa), ja Tarinoiden lentoa oli vihdoin nimiehdokas, joka kuulosti hyvältä vielä kahden viikon kuluttua. Koska Lento on sekä erisnimi että yleisnimi, minusta on hauska ajatus hyödyntää sitä blogin nimessä. Mietin ensin nimeksi Kirjoittamisen lentoa, mutta siitä olisi saattanut saada sellaisen väärän kuvan, että kirjoittaminen sujuisi minulta aina helposti ja ilman pähkäilyä. Tarinoita minulla sen sijaan on ollut päässäni aina, ja tarinat ovat tärkeitä, sekä omat että muiden. 

Ohessa vielä vuodenaikaan sopimaton lummekuva. Koska lumpeet ovat ihania, ja ne ovat olleet inspiroivia myös kirjoittamisen kannalta. 

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Astetta lempeämpää odotusta

Toisen kirjan odotus on ollut minulla ainakin toistaiseksi astetta lempeämpää kuin ensimmäisen. Odotan minä sitä nytkin tosi paljon, mutta jotenkin odotus ei ole ollut niin pakahduttavaa kuin Dionnen tyttöjen kanssa. Silloin mukana oli aimo annos esikoiskirjailijan kärsimättömyyttä, etten millään malttaisi odottaa sitä haaveiltua hetkeä, kun vihdoinkin saa nähdä oman kirjansa valmiina. Ja vaikka minulle on nytkin tullut ohikiitäviä paniikkiajatuksia julkaisun peruuntumisesta, ne eivät ole olleet niin vahvoja kuin Dionnen tyttöjen kanssa ja ovat menneet hetkessä ohi.

Minulle tuli aika lailla puun takaa se, että pääsin/jouduin tekemään itse takakansitekstin Dionnen tyttöihin. Nyt olen osannut varautua tähän, ja tein luonnoksen Salaisuuksia Delobriandissa takakansitekstistä jo heinäkuussa. Takakansitekstiluonnos syntyi yllättävän helposti. Olin selvästikin työstänyt asiaa puolitietoisesti jo ennen myönteistä kustannuspäätöstä.

Olen huomannut odottavani nyt aivan erityisesti sitä, että Salaisuuksia Delobriandissa saa kansikuvan. Dionnen tyttöjen kanssa en muistaakseni odottanut tätä vaihetta näin paljon. Mutta silloin en vielä tiennyt, että kansikuvan saa nähdä niinkin paljon ennen kirjan ilmestymistä, ja että se on niin upea hetki matkalla kohti valmista kirjaa. Minulla on myös mielessäni jo aika hyvä visio kannesta. En siis tee kansikuvaa itse, mutta ainakin viimeksi minulta odotettiin omaa näkemystä kannen suunnittelussa, joten tätäkin asiaa on ollut hyvä ideoida hyvissä ajoin.

Viikonloppuna menen Turun kirjamessuille. En tällä kertaa esiintymään, vaan ihan vaan yleisöksi sekä kavereita ja tuttuja tapaamaan. Turun kirjamessut ovatkin minulta vielä kokematta, joten on korkea aika paikata se aukko sivistyksestä. Nyt on myös aika nauttia ruskan väriloistosta.  




torstai 7. syyskuuta 2017

Nimeämisen vaikeus

Luultavasti kaikilla kirjoittajilla on joitakin asioita, jotka ovat kirjoittamisessa vaikeita. Minulla yksi niistä on tarinoiden nimeäminen. Hahmojen nimet tulevat kyllä yleensä nopeasti ja helposti. Tosin joskus yksittäisen hahmon nimi voi hakea paikkaansa, esim. alan kirjoittaa hänestä tietyllä nimellä ja sitten kirjoitettuani käsistä jo pidempään huomaan, että hänelle sopiikin paremmin jokin toinen nimi. Myös paikkojen nimeäminen on melko helppoa. Kun tarinansa sijoittaa kuvitteellisiin maailmoihin, silloin pääsee/joutuu keksimään nimiä myös kuvitteellisille kaupungeille, kylille ym. maantieteellisille paikoille. 

Mutta itse tarinan nimeäminen, se on vaikeaa. Keksin Dionnen tytöille nimen siinä vaiheessa, kun olin kirjoittanut käsistä jo puoleenväliin. Salaisuuksia Delobriandissa nimi tuli vasta, kun olin kirjoittanut käsiksestä noin kolme neljännestä. Minulla oli jonkin aikaa nimiehdokkaana Delobriandin pyörteet, mutta hyvän ystäväni kanssa käydyn kirjoittamiskeskustelun myötä vaihdoin nimen ja siitä lähtien olen ollut sitä mieltä, että Salaisuuksia Delobriandissa todellakin sopii paremmin tämän tarinan nimeksi. Nyt olen kirjoittanut uutta romaaninalkua nelisenkymmentä liuskaa, eikä minulla ole vielä mitään hajua nimestä. 

Koska novellien kirjoitusprosessi on paljon lyhyempi kuin romaanien, tästä voitte varmaankin päätellä, että novellien nimeäminen vasta onkin minulle tuskaisen vaikeaa. Tosin kerran kävi niin, että keksin nimen novellille ennen kuin olin kirjoittanut sitä sanaakaan, suunnitellut toki. Tämä novelli on Perjantaityttöystävä, ja se on julkaistu Ursula-lehdessä.

Nyt kun tälle blogille pitäisi keksiä uusi nimi, niin vaikeaa on sekin, kovin vaikeaa (nimiehdotuksia otetaan vastaan). Jos olisin ollut kaukaa viisas, en olisi antanut blogilleni nimeksi Esikoiskirjailijan mietteitä, koska esikoiskirjailijuudella on usein taipumusta olla väliaikainen olotila. ;) Blogin uuden nimen pitäisi olla sellainen, että se ei tulevaisuudessa mitenkään rajaa minua kirjailijana aiheiden, genren tms. suhteen. Onneksi uuden bloginimen keksimisellä ei ole vielä kiire. Näillä näkymin minulla on tammikuuhun asti aikaa, ennen kuin esikoiskirjailijasta tulee omalla kohdallani vanhentunut termi. :D

tiistai 15. elokuuta 2017

Elokuu ja Worldcon

Elokuu on aina ollut lempikuukauteni. Silloin on useimmiten minulle mukavan lämmintä, ja  yleensä järvivedet ovat uimisen kannalta parhaimmillaan elokuun alussa. On tuoreita puutarhamarjoja, pehmeästi hämärtyviä tunnelmallisia iltoja ja kullanpunaisia kuutamoita. Pidän kovasti myös alkukesän puidenkukkimisajasta, silloin luonto on kaikkein kauneimmillaan, mutta elokuussa on aivan erityistä kiehtovuutta. 

Vaikka kuukausi on vasta puolessavälissä, voin jo sanoa, että tämän elokuun kohokohta on ollut Worldconjoka järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Tapahtuma kesti kokonaisuudessaan viisi päivää, keskiviikosta sunnuntaihin. Itse osallistuin vain perjantaina ja lauantaina, en tällä kertaa esiintyjänä vaan ihan vain yleisönä. Omaan Worldcon-viikonloppuuni sisältyi useamman mielenkiintoisen paneelin seuraamista, tähänastisen elämäni suurimman spefitapahtuman tunnelmasta fiilistelyä, paljon kavereiden näkemistä ja kahdet julkkaribileet, joista jälkimmäisten jatkoilla vierähtikin pitkälle sunnuntain puolelle. :D Lauantaihin toi ylimääräistä dramatiikkaa Kiira-myrsky, joka osui kohdalle juuri, kun olin matkalla majapaikastani julkkaribileisiin. Onneksi en sentään ollut taivasalla vaan bussissa. Yleensä ottaen ukkosmyrskyt ovat minusta kiehtovia, mutta tämä myrsky oli jo aika pelottava. Parasta tässäkin conissa olivat bileet ja ihmiset. Aina kun tapaan spefikirjoittajia, tunnen olevani niin omassa porukassani. 

Tapasin julkkaribileissä muutaman uuden ihmisen, jotka esittäytyessäni tunnistivat minut ja Dionnen tytöt. Tuntui tosi hienolta jälleen huomata konkreettisesti, että kirjalla tosiaan on oma elämänsä, ja sen tietävät myös jotkut sellaiset ihmiset, joita en ole ikinä tavannut. Luultavasti tämä on arkipäivää nimekkäämmille ja/tai kokeneemmille kirjailijoille, mutta minulle vielä uutta ja jännää.

torstai 3. elokuuta 2017

Kirjailijaidentiteettipohdintaa osa 2

Olin vuosia onnellinen pöytälaatikkokirjoittaja. Joten oli aikamoinen muutos kirjoittajaidentiteetilleni, kun sain syksyllä 2015 kustannussopimuksen. Tosin tietty muutos tapahtui jo silloin, kun päätin tarjota Dionnen tyttöjä kustantajille. Kun hioin käsistä kustantamokierrokselle lähettämistä varten ja odotin kustantajien vastauksia, saatoin ajatella ja sanoakin, että en ole vielä virallisesti kirjailija, mutta sydämeltäni jo olen. Mutta toki myönteisen kustannuspäätöksen saaminen oli ratkaiseva muutos - isompi kuin itse kirjan ilmestyminen.

Kirjoittaminen on tuntunut syksystä 2015 alkaen enemmältä kuin harrastukselta. Mutta ei se ihan ammatiltakaan tunnu, koska en elä kirjoittamisella. Minulla on päivätyö, joka on myös minulle tärkeä, ja jossa on säännöllinen kuukausipalkka. (Tiedän kyllä, että suurin osa kirjailijoista tekee työkseen myös jotain muuta, enkä suinkaan ajattele, ettei sivutoimisesti tehtävä työ olisi yhtä lailla oikea ammatti kuin päätoimisesti tehtävä. Kyse on puhtaasti omasta kokemuksestani kirjailijana olemisesta, miltä minusta tuntuu tällä hetkellä.) Tunnen myös itseni vielä aika aloittelijaksi kirjailijana, vaikka itse kirjoittaminen onkin ollut jo pitkään osa elämääni. Kirjoittaminen on nämä vajaat pari vuotta ollut minulle jännästi jossain harrastuksen ja ammatin välimaastossa. Puoliammatti.

Kirjailijaidentiteetin työstäminen on ollut itselleni ehkä keskimääräistä mutkikkaampaa, koska olin Dionnen tyttöjen kustannussopimuksen saadessani päätoiminen opiskelija. Eli olen samaan aikaan työstänyt myös toista kehittyvää ammatti-identiteettiä. Voin minä kai sen tunnustaakin, että olen valmistunut tänä vuonna sosiaalityöntekijäksi. 

Minulla on ollut helmikuusta asti mahdollisuus tehdä kolmen päivän työviikkoa sosiaalityöntekijänä ja saada näin ollen ajallisesti enemmän tilaa kirjoittamiselle. Pienestä palkasta huolimatta tämä on juuri sellaista elämää, mitä olen tavoitellut, ja toivon voivani säilyttää nämä olosuhteet jatkossakin. Toki olen myös onnekas, kun minun on taloudellisesti mahdollista toimia näin.

En tiedä, miten kirjailijaidentiteettini jatkossa kehittyy. Ja miten se vaikuttaa, että että jatkossa en ole enää esikoiskirjailija, kun Salaisuuksia Delobriandissa ilmestyy. Mutta sen tiedän, että kirjoittaminen on tärkeimpiä - ja useimmiten myös mukavimpia - asioita, mitä elämässäni on. Se on hyvin olennainen osa minua. Tapa olla olemassa ja hahmottaa tätä maailmaa. Ehkä elämäntapa on edelleen paras käsite kuvaamaan sitä, mitä kirjoittaminen minulle merkitsee? 

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Ilouutinen

Tai ei tämä taida varsinaisesti enää uutinen olla, sillä johan minä tätä hehkutin keskiviikkona Facebookissa ym. Kesämenojeni takia en vaan ehtinyt tehdä blogikirjoitusta aikaisemmin. Sain siis keskiviikkona kustantajaltani maailman ihanimman sähköpostin: Haluavat julkaista Salaisuuksia Delobriandissa, eli siitäkin tulee oikea kirja. <3 <3 <3

Vaikka olin työstänyt käsistä jo pitkään tavoitteena julkaisu, silti tämä tuntuu ihanalta ihmeeltä. Lukuisista onnitteluista huolimatta minulla on vielä hieman epätodellinen olo: Ihanko totta tämäkin halutaan julkaista? Eikö minun tarvinnutkaan odottaa vastausta kauempaa (olin siis varautunut siihen, ettei kesän aikana kuulu vielä mitään, koska kesälomakausi)? Todellako minä onnistuin tässä jo toisen kerran?

Ehdin jännittää melkoisesti, miten Salaisuuksia Delobriandissa käsiksen kanssa käy. Sähköpostin avaaminen aiheutti reilusti ylimääräistä sydämentykytystä. Luulin ennen, että sitten kun on saanut ensimmäisen kirjan julkaistua, osaa olla itsevarmempi, eikä tämä odotteluvaihe enää stressaa. No, eipä se niin mennyt. Se on kyllä jännää, että voin samaan aikaan olla rakastunut tarinaani ja suhtautua siihen kovin kriittisesti. Mieleeni tuli ajatuksia, että ei tätä kuitenkaan julkaistavaksi huolita, koska *lisää tähän päivittäin vaihtuva syy*. Ja koska Dionnen tyttöjä on myyty aika vähän, pelkäsin sitäkin, että uusi käsis torpataan sitä edes vilkaisematta. Että kustantajani ilmoittaa Dionnen tyttöjen myyneen niin huonosti, ettei minulta haluta julkaista enää mitään. Näköjään kirjaa on kuitenkin myyty tarpeeksi pienen kustantamon mittapuulla. Sitten ärsyynnyin omaan stressaamiseeni, että miksi minun pitää taas olla näin herkkä. Sillä eihän maailma siihen olisi kaatunut, vaikkei Salaisuuksia Delobriandissa olisikaan huolittu julkaistavaksi. Varmasti se olisi harmittanut, mutta eipä se käytännössä olisi juuri mitään muuttanut. Elämässäni olisi ollut edelleen samat hyvät asiat, enkä myöskään olisi lakannut olemasta kirjailija.

Nyt ilo tulevasta kirjasta on entistä isompi, kun jouduin vähän aikaa kärvistelemään odotuksen epävarmuudessa. Oi oi, tuskin maltan odottaa, että saan uuden kirjan käteeni. :) Todennäköisesti siinä kyllä menee ensi vuoteen. 

Minun täytyy kohta alkaa miettiä uutta nimeä tälle blogille, koska sitten kun Salaisuuksia Delobriandissa ilmestyy, en ole enää esikoiskirjailija. Nimiehdotuksia otetaan vastaan. 

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Salaisuuksia Delobriandissa lähti kustantajalle

Hui, Salaisuuksia Delobriandissa -käsis lähti juuri kustantajan luettavaksi. :) Toisin kuin jotkut ovat luulleet, minulla ei ole kustannussopimusta eikä edes epävirallista lupausta itsenäisen jatko-osan julkaisemisesta. Eikä se kustannustoimittaja, joka ensimmäisenä innostui Dionnen tytöistä, ole enää töissä kustantamossani. Joten jännän äärellä ollaan.  

Yllätyin ehkä hieman, että käsis lihoi editoituani sitä esilukijoiden palautteiden perusteella vain  vähän yli 3000 sanaa. Luulin, että se olisi lihonut enemmänkin, sillä kirjoitin useamman uuden kohtauksen. Toisaalta kyllä myös poistin tekstistä täytesanoja ja muutakin tarkemmin ajateltuna turhaksi osoittautunutta materiaalia. Täytesanat, mistä niitä aina riittääkin joka editointikierroksella poistettavaksi? Olen alkanut epäillä, että ne lisääntyvät keskenään, kun kirjailijan silmä välttää. ;)

Minulla oli jälleen aika lailla kynnystä uskaltaa päästää käsiksestä irti, päättää sen olevan vihdoinkin tarpeeksi hyvä matkaan lähetettäväksi. Sillä nyt minulle on oikeastaan vielä enemmän väliä, kelpaako käsikseni julkaistavaksi. Silloin kun lähetin Dionnen tytöt kustantamokierrokselle, niin vaikka olin varma päätöksestäni, olin kuitenkin vähän kokeilumielellä ja vaatimaton, että katsotaan, miten tässä käy. Olin kuullut sen verran paljon kustannuskynnyksen ylittämisen vaikeudesta, ja että moni ei saa julkaistua vielä ensimmäistä kustantajille tarjoamaansa käsistä vaan vasta jonkun myöhemmän käsiksen. Vasta asioiden edetessä tajusin kunnolla, miten paljon tätä haluan. Nyt kun olen jo julkaissut yhden kirjan, kyllähän siitä tulee vähän paineita, että tässä pitäisi onnistua toistekin. Ja että tulevan kirjan pitäisi olla vähintään yhtä hyvä, mielellään hieman parempikin kuin ensimmäisen. 

Olihan tämän askeleen ottamisessa myös tunnetason kynnystä. Pidemmän aikaa matkassa kulkenut käsis rakkaaksi käyneine hahmoineen alkaa väistämättä tuntua sen verran henkilökohtaiselta, että on myös hieman pelottava ajatus, että tulevaisuudessa sen voisi lukea periaatteessa kuka tahansa. (Minusta tuntui ihan samalta aikoinaan Dionnen tyttöjen kanssa.) Vahvempana on kuitenkin haave uudesta kirjasta ja se tunne, että Salaisuuksia Delobriandissa on sen arvoinen, että se ansaitsee tulla julkaistuksi.

Nyt olen vihdoinkin sitä mieltä, että Salaisuuksia Delobriandissa on niin hyvä, mihin omin voimin ja esilukijoideni avulla pystyn. Tuntuu hienolta ja pieneltä ihmeeltä, että olen jälleen saanut aikaan romaanikäsiksen.