tiistai 15. elokuuta 2017

Elokuu ja Worldcon

Elokuu on aina ollut lempikuukauteni. Silloin on useimmiten minulle mukavan lämmintä, ja  yleensä järvivedet ovat uimisen kannalta parhaimmillaan elokuun alussa. On tuoreita puutarhamarjoja, pehmeästi hämärtyviä tunnelmallisia iltoja ja kullanpunaisia kuutamoita. Pidän kovasti myös alkukesän puidenkukkimisajasta, silloin luonto on kaikkein kauneimmillaan, mutta elokuussa on aivan erityistä kiehtovuutta. 

Vaikka kuukausi on vasta puolessavälissä, voin jo sanoa, että tämän elokuun kohokohta on ollut Worldconjoka järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Tapahtuma kesti kokonaisuudessaan viisi päivää, keskiviikosta sunnuntaihin. Itse osallistuin vain perjantaina ja lauantaina, en tällä kertaa esiintyjänä vaan ihan vain yleisönä. Omaan Worldcon-viikonloppuuni sisältyi useamman mielenkiintoisen paneelin seuraamista, tähänastisen elämäni suurimman spefitapahtuman tunnelmasta fiilistelyä, paljon kavereiden näkemistä ja kahdet julkkaribileet, joista jälkimmäisten jatkoilla vierähtikin pitkälle sunnuntain puolelle. :D Lauantaihin toi ylimääräistä dramatiikkaa Kiira-myrsky, joka osui kohdalle juuri, kun olin matkalla majapaikastani julkkaribileisiin. Onneksi en sentään ollut taivasalla vaan bussissa. Yleensä ottaen ukkosmyrskyt ovat minusta kiehtovia, mutta tämä myrsky oli jo aika pelottava. Parasta tässäkin conissa olivat bileet ja ihmiset. Aina kun tapaan spefikirjoittajia, tunnen olevani niin omassa porukassani. 

Tapasin julkkaribileissä muutaman uuden ihmisen, jotka esittäytyessäni tunnistivat minut ja Dionnen tytöt. Tuntui tosi hienolta jälleen huomata konkreettisesti, että kirjalla tosiaan on oma elämänsä, ja sen tietävät myös jotkut sellaiset ihmiset, joita en ole ikinä tavannut. Luultavasti tämä on arkipäivää nimekkäämmille ja/tai kokeneemmille kirjailijoille, mutta minulle vielä uutta ja jännää.

torstai 3. elokuuta 2017

Kirjailijaidentiteettipohdintaa osa 2

Olin vuosia onnellinen pöytälaatikkokirjoittaja. Joten oli aikamoinen muutos kirjoittajaidentiteetilleni, kun sain syksyllä 2015 kustannussopimuksen. Tosin tietty muutos tapahtui jo silloin, kun päätin tarjota Dionnen tyttöjä kustantajille. Kun hioin käsistä kustantamokierrokselle lähettämistä varten ja odotin kustantajien vastauksia, saatoin ajatella ja sanoakin, että en ole vielä virallisesti kirjailija, mutta sydämeltäni jo olen. Mutta toki myönteisen kustannuspäätöksen saaminen oli ratkaiseva muutos - isompi kuin itse kirjan ilmestyminen.

Kirjoittaminen on tuntunut syksystä 2015 alkaen enemmältä kuin harrastukselta. Mutta ei se ihan ammatiltakaan tunnu, koska en elä kirjoittamisella. Minulla on päivätyö, joka on myös minulle tärkeä, ja jossa on säännöllinen kuukausipalkka. (Tiedän kyllä, että suurin osa kirjailijoista tekee työkseen myös jotain muuta, enkä suinkaan ajattele, ettei sivutoimisesti tehtävä työ olisi yhtä lailla oikea ammatti kuin päätoimisesti tehtävä. Kyse on puhtaasti omasta kokemuksestani kirjailijana olemisesta, miltä minusta tuntuu tällä hetkellä.) Tunnen myös itseni vielä aika aloittelijaksi kirjailijana, vaikka itse kirjoittaminen onkin ollut jo pitkään osa elämääni. Kirjoittaminen on nämä vajaat pari vuotta ollut minulle jännästi jossain harrastuksen ja ammatin välimaastossa. Puoliammatti.

Kirjailijaidentiteetin työstäminen on ollut itselleni ehkä keskimääräistä mutkikkaampaa, koska olin Dionnen tyttöjen kustannussopimuksen saadessani päätoiminen opiskelija. Eli olen samaan aikaan työstänyt myös toista kehittyvää ammatti-identiteettiä. Voin minä kai sen tunnustaakin, että olen valmistunut tänä vuonna sosiaalityöntekijäksi. 

Minulla on ollut helmikuusta asti mahdollisuus tehdä kolmen päivän työviikkoa sosiaalityöntekijänä ja saada näin ollen ajallisesti enemmän tilaa kirjoittamiselle. Pienestä palkasta huolimatta tämä on juuri sellaista elämää, mitä olen tavoitellut, ja toivon voivani säilyttää nämä olosuhteet jatkossakin. Toki olen myös onnekas, kun minun on taloudellisesti mahdollista toimia näin.

En tiedä, miten kirjailijaidentiteettini jatkossa kehittyy. Ja miten se vaikuttaa, että että jatkossa en ole enää esikoiskirjailija, kun Salaisuuksia Delobriandissa ilmestyy. Mutta sen tiedän, että kirjoittaminen on tärkeimpiä - ja useimmiten myös mukavimpia - asioita, mitä elämässäni on. Se on hyvin olennainen osa minua. Tapa olla olemassa ja hahmottaa tätä maailmaa. Ehkä elämäntapa on edelleen paras käsite kuvaamaan sitä, mitä kirjoittaminen minulle merkitsee? 

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Ilouutinen

Tai ei tämä taida varsinaisesti enää uutinen olla, sillä johan minä tätä hehkutin keskiviikkona Facebookissa ym. Kesämenojeni takia en vaan ehtinyt tehdä blogikirjoitusta aikaisemmin. Sain siis keskiviikkona kustantajaltani maailman ihanimman sähköpostin: Haluavat julkaista Salaisuuksia Delobriandissa, eli siitäkin tulee oikea kirja. <3 <3 <3

Vaikka olin työstänyt käsistä jo pitkään tavoitteena julkaisu, silti tämä tuntuu ihanalta ihmeeltä. Lukuisista onnitteluista huolimatta minulla on vielä hieman epätodellinen olo: Ihanko totta tämäkin halutaan julkaista? Eikö minun tarvinnutkaan odottaa vastausta kauempaa (olin siis varautunut siihen, ettei kesän aikana kuulu vielä mitään, koska kesälomakausi)? Todellako minä onnistuin tässä jo toisen kerran?

Ehdin jännittää melkoisesti, miten Salaisuuksia Delobriandissa käsiksen kanssa käy. Sähköpostin avaaminen aiheutti reilusti ylimääräistä sydämentykytystä. Luulin ennen, että sitten kun on saanut ensimmäisen kirjan julkaistua, osaa olla itsevarmempi, eikä tämä odotteluvaihe enää stressaa. No, eipä se niin mennyt. Se on kyllä jännää, että voin samaan aikaan olla rakastunut tarinaani ja suhtautua siihen kovin kriittisesti. Mieleeni tuli ajatuksia, että ei tätä kuitenkaan julkaistavaksi huolita, koska *lisää tähän päivittäin vaihtuva syy*. Ja koska Dionnen tyttöjä on myyty aika vähän, pelkäsin sitäkin, että uusi käsis torpataan sitä edes vilkaisematta. Että kustantajani ilmoittaa Dionnen tyttöjen myyneen niin huonosti, ettei minulta haluta julkaista enää mitään. Näköjään kirjaa on kuitenkin myyty tarpeeksi pienen kustantamon mittapuulla. Sitten ärsyynnyin omaan stressaamiseeni, että miksi minun pitää taas olla näin herkkä. Sillä eihän maailma siihen olisi kaatunut, vaikkei Salaisuuksia Delobriandissa olisikaan huolittu julkaistavaksi. Varmasti se olisi harmittanut, mutta eipä se käytännössä olisi juuri mitään muuttanut. Elämässäni olisi ollut edelleen samat hyvät asiat, enkä myöskään olisi lakannut olemasta kirjailija.

Nyt ilo tulevasta kirjasta on entistä isompi, kun jouduin vähän aikaa kärvistelemään odotuksen epävarmuudessa. Oi oi, tuskin maltan odottaa, että saan uuden kirjan käteeni. :) Todennäköisesti siinä kyllä menee ensi vuoteen. 

Minun täytyy kohta alkaa miettiä uutta nimeä tälle blogille, koska sitten kun Salaisuuksia Delobriandissa ilmestyy, en ole enää esikoiskirjailija. Nimiehdotuksia otetaan vastaan. 

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Salaisuuksia Delobriandissa lähti kustantajalle

Hui, Salaisuuksia Delobriandissa -käsis lähti juuri kustantajan luettavaksi. :) Toisin kuin jotkut ovat luulleet, minulla ei ole kustannussopimusta eikä edes epävirallista lupausta itsenäisen jatko-osan julkaisemisesta. Eikä se kustannustoimittaja, joka ensimmäisenä innostui Dionnen tytöistä, ole enää töissä kustantamossani. Joten jännän äärellä ollaan.  

Yllätyin ehkä hieman, että käsis lihoi editoituani sitä esilukijoiden palautteiden perusteella vain  vähän yli 3000 sanaa. Luulin, että se olisi lihonut enemmänkin, sillä kirjoitin useamman uuden kohtauksen. Toisaalta kyllä myös poistin tekstistä täytesanoja ja muutakin tarkemmin ajateltuna turhaksi osoittautunutta materiaalia. Täytesanat, mistä niitä aina riittääkin joka editointikierroksella poistettavaksi? Olen alkanut epäillä, että ne lisääntyvät keskenään, kun kirjailijan silmä välttää. ;)

Minulla oli jälleen aika lailla kynnystä uskaltaa päästää käsiksestä irti, päättää sen olevan vihdoinkin tarpeeksi hyvä matkaan lähetettäväksi. Sillä nyt minulle on oikeastaan vielä enemmän väliä, kelpaako käsikseni julkaistavaksi. Silloin kun lähetin Dionnen tytöt kustantamokierrokselle, niin vaikka olin varma päätöksestäni, olin kuitenkin vähän kokeilumielellä ja vaatimaton, että katsotaan, miten tässä käy. Olin kuullut sen verran paljon kustannuskynnyksen ylittämisen vaikeudesta, ja että moni ei saa julkaistua vielä ensimmäistä kustantajille tarjoamaansa käsistä vaan vasta jonkun myöhemmän käsiksen. Vasta asioiden edetessä tajusin kunnolla, miten paljon tätä haluan. Nyt kun olen jo julkaissut yhden kirjan, kyllähän siitä tulee vähän paineita, että tässä pitäisi onnistua toistekin. Ja että tulevan kirjan pitäisi olla vähintään yhtä hyvä, mielellään hieman parempikin kuin ensimmäisen. 

Olihan tämän askeleen ottamisessa myös tunnetason kynnystä. Pidemmän aikaa matkassa kulkenut käsis rakkaaksi käyneine hahmoineen alkaa väistämättä tuntua sen verran henkilökohtaiselta, että on myös hieman pelottava ajatus, että tulevaisuudessa sen voisi lukea periaatteessa kuka tahansa. (Minusta tuntui ihan samalta aikoinaan Dionnen tyttöjen kanssa.) Vahvempana on kuitenkin haave uudesta kirjasta ja se tunne, että Salaisuuksia Delobriandissa on sen arvoinen, että se ansaitsee tulla julkaistuksi.

Nyt olen vihdoinkin sitä mieltä, että Salaisuuksia Delobriandissa on niin hyvä, mihin omin voimin ja esilukijoideni avulla pystyn. Tuntuu hienolta ja pieneltä ihmeeltä, että olen jälleen saanut aikaan romaanikäsiksen. 

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Dionnen tytöt on jo 1-vuotias

Tasan vuosi sitten hartaasti odotettu kirjalähetys saapui, ja näin Dionnen tytöt ensimmäisen kerran valmiina kirjana. Esikoiseni näki päivänvalon vuoden kauneimpaan aikaan. 

Nyt vuotta myöhemmin ilahdun edelleen kovasti aina, kun joku kertoo lukeneensa Dionnen tytöt. Aivan erityisesti minua on ilahduttanut saada palautetta kirjasta tuntemattomilta, ja kun olen todennut kirjan olevan lainassa kirjastosta jollakin sellaisella paikkakunnalla, josta en tunne ketään. Se on minulle aina kiehtova merkki siitä, että Dionnen tytöillä tosiaan on oma, minusta riippumaton elämänsä. 

Kuluneeseen vuoteen on mahtunut myös joitakin pettymyksiä. Hyvästä palautteesta huolimatta kirjaa on myyty aika nihkeästi. Olinhan minä aiemminkin tiedostanut eläväni tietyssä kuplassa Dionnen tyttöjen suhteen. Että vaikka minulle esikoiskirjailijana kaikki kirjasta saatu huomio on tietty tuntunut henkilökohtaisesti isolta jutulta, niin suurin osa ihmisistä on tuskin ikinä kuullutkaan Dionnen tytöistä, saati lukenut sitä. Ja taatusti on myös heitä, jotka saavat tietää kirjasta, toteavat, ettei kiinnosta ja unohtavat sen olemassaolon saman tien. Ihan niin kuin minullekin käy monen kirjan suhteen. Tieto nihkeästä myynnistä sai silti aikaan tuon kuplan osittaisen särkymisen, koska olin nyt kuitenkin haaveillut hieman isommista myyntiluvuista. Toki asiat pitää suhteuttaa siihen, että kustantamoni on pieni, ja pienkustantamojen kirjat harvemmin yltävät isompiin myyntilukuihin. Ja iloita jokaisesta ostetusta kirjasta, kirjastolainasta ja lukijapalautteesta. 

Vuosi sitten hymy oli herkässä. :)

Minulle tuli yllätyksenä myös se, että voin pettyä asioista, joista olen ollut tietoinen jo ennestään. Kyllähän minä tiesin saadessani kustannussopimuksen ja jo kauan ennen sitä, että pienen kustantamon kirjat eivät hevillä pääse myyntiin kivijalkakirjakauppoihin, eivät ainakaan Suomalaiseen kirjakauppaan. Silti viime kesänä kirjakaupoissa käydessä vähän kirpaisi huomata omin silmin, että Dionnen tytöt eivät olleet uutuuskirjojen joukossa. 

Välillä on tuntunut hieman rasittavaltakin, että olen elänyt niin tunteiden vuoristorataa Dionnen tyttöihin liittyvien uutisten suhteen: joko olen ilahtunut älyttömästi tai sitten pettynyt. En juuri koskaan ole ajatellut neutraalisti, että näinhän tämän kuuluukin mennä, tai juuri näin minä tämän ajattelinkin menevän. Tosin uskon edelleen, että esikoiskirjan kohdalla kaiken kokee vahvemmin. Ja se vasta kauheaa olisi ollut, jos kirjan julkaisu ja siihen liittyvät asiat eivät olisi tuntuneet miltään. Olen kuullut joillekin kirjailijoille käyneen näinkin. 

Vaikka vuosi 2016 oli kirjoittajaelämäni ehdottomasti merkityksellisin vuosi tähän mennessä, viime vuonna tuli kuitenkin kirjoitettua aika vähän. Kirjoitin kyllä jonkin verran, enhän minä nyt kokonaan ilman voi olla, mutta selvästi vähemmän kuin muutamana aikaisempana vuonna. Dionnen tyttöjen ilmestyessä olin niin täpinöissäni kaikesta uudesta ja jännästä: ensimmäisistä kirjailijaesiintymisistäni, saamistani lukijapalautteista jne, etten pystynyt kirjoittamaan uutta tekstiä. Lisäksi tilaa luovalta kirjoittamiselta vei myös ja etenkin se, että aloitin gradun teon tammikuussa 2016. Nyt gradu-urakka on onnellisesti selätetty, ja tämän vuoden puolella olenkin saanut taas kirjoitettua enemmän. 


tiistai 9. toukokuuta 2017

Aikuisten- vai nuortenkirja?

Dionnen tytöillä on kaksoisluokitus, eli kirja voi olla kirjastoissa sekä aikuisten että nuorten osastolla. Useimmissa kirjastoissa se tosin on aikuisten puolella, ja miellän myös itse Dionnen tytöt enemmän aikuisten kirjaksi. Halusin kuitenkin kirjalle kaksoisluokituksen, sillä pelkäsin hieman, että ilman sitä Dionnen tytöt saatettaisiin luokitella ainoastaan nuortenkirjaksi, jolloin se voisi jäädä monelta aikuiselta lukijalta löytämättä. Valitettavasti sellaista käsitystä näkee välillä edelleen, että fantasiakirja on automaattisesti nuortenkirja, koska eiväthän nyt aikuiset fantasiaa lue. Olen myös kuullut joillakin kirjailijoilla olevan sellaisiakin huonoja kokemuksia, että kustantaja on vaatinut ahtamaan fantasiakäsiksen nuortenkirjan muottiin, vaikka käsis olisi alun perin ollut selkeästi aikuisille kirjoitettu. 

Vaikka Dionnen tyttöjen kaksoisluokitus oli oma toiveeni, silti on tuntunut hieman hämmentävältä, että sama kirja on joissakin kirjastoissa nuorten puolella ja joissakin aikuisten puolella. Tai jopa samassa kirjastossa kummallakin puolella. Olen esimerkiksi bongannut lähikirjastossani yhden kappaleen Dionnen tyttöjä aikuisten ja toisen nuorten puolella. 

Parissa blogiarviossa Dionnen tyttöjen kohderyhmäksi on määritelty nuoret aikuiset. Voi hyvin olla, että kirja löytääkin eniten sen ikäisiä lukijoita, sillä Dionnen tyttöjen päähenkilötkin ovat nuoria aikuisia, 20 - 30 -vuotitaita. Vaikka kirjalla on todistettavasti ollut yli kuusikymppisiäkin lukijoita. Itse toki ilahdun kaikenikäisistä lukijoista (paitsi ihan lapsille en kyllä lähtisi Dionnen tyttöjä suosittelemaan aiheiden puolesta), mutta en koe itseäni nuortenkirjailijaksi. Olen kirjailija. Esikoiskirjailja. Fantasiakirjailija. Spefikirjailija. Mutta nuortenkirjailija ei ainakaan toistaiseksi oikein istu identiteettiini. Ja tämä ei millään muotoa tarkoita sitä, että pitäisin nuortenkirjallisuutta jotenkin vähempiarvoisena. En missään tapauksessa. 

Mietin, että ehkä koko aikuisten/nuortenkirjat jako on vähän keinotekoinen. Kun itse innostun jostakin kirjasta, en mieti enkä lukiessa välttämättä edes huomaa, kun tarina vie mukanaan kumpaan kategoriaan se kuuluu. Jos olisikin vain kirjoja ilman mitään ikäkausiluokitteluja, ja takakansitekstit ja kirja-arviot puhuisivat puolestaan. 


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Jokainen teos on pääteos

Olen silloin tällöin kuullut/lukenut kirjailijoista, jotka pitävät tiettyä teosta pääteoksenaan. He ovat saattaneet mieltää ko. kirjan pääteokseksi jo silloin, kun he kirjoittaneet sitä tai vasta ideoineet. Tämä on minusta kiinnostava ilmiö, koska se on vastakkainen omalle kokemusmaailmalleni. Minun on vaikea kuvitella, että jos joskus 10 vuoden päästä olisin julkaissut useamman kirjan, olisin koko ajan ajatellut yhtä niistä pääteoksenani. 

Toki Dionnen tytöillä on minulle varmasti aina aivan erityinen tunnearvo, koska se on esikoiseni.  Joskus Dionnen tyttöjen katsominen saa vieläkin aikaan syvän onnentunteen, että tämä on MINUN, minä olen tosiaan kirjoittanut tämän. Oletan myös ainakin omalla kohdallani, että ensikertalaisena kaiken kirjan julkaisuun ja kirjasta saatuun huomioon liittyvän kokee vahvemmin. Mutta kirjoittaessa minulle on aina tärkein se käsis, jota olen työstämässä. Se on eniten iholla ja sydämellä. Koen tämän nykyiseen tarinaan rakastumisen tärkeänä kirjoittamiseni sujumisen kannalta. Romaanin kirjoittaminen on myös sen verran pitkä projekti, että luultavimmin motivaationi kärsisi, jos ajattelisin, että tämä on vain tällainen väliteos, ja sen parhaan/pääteoksen olen kirjoittanut jo aiemmin tai kirjoitan vasta joskus tulevaisuudessa. Lyhyitä novelleja saatan kirjoitella ns. välipalatarinoina ja/tai vain omaksi ilokseni, mutta jokainen romaanikäsis on minulle pääteos, rakkaudella työstetty. 

Vaikka ensimmäistä romaanikäsistäni ei ole julkaistu, ja kieltämättä se näyttäytyy minulle nykyään vähän harjoituskappaleena, jonka puutteet näen, myös se on yhä minulle tärkeä. Minulle oli aikoinaan iso onnistumisen elämys jo se, että sain kirjoitettua romaanimittaisen tekstin. Enkä ole unohtanut monia ko. tarinan kanssa koettuja hyviä hetkiä. Uskon, että se on ollut myös eduksi Dionnen tytöille, että olen kirjoittanut sitä ennen yhden ns. harjoituskäsiksen vieläpä samasta fantasiamaailmasta, eri hahmoilla vaan. 

Tiedä sitten, miten kävisi, jos useammasta julkaistusta kirjasta yksi menestyisi ylitse muiden. Sitä myytäisiin selvästi enemmän kuin muita, se saisi parhaat arvostelut, voittaisi jonkun kirjallisuuspalkinnon, ja ylipäänsä saisi eniten huomiota. Vaikuttaisikohan se tunteisiin niin, että sitä alkaisi jälkikäteen itsekin pitää pääteoksena?