Moni mieltää fantasian vain nuortenkirjallisuudeksi. Minulle on käynyt ainakin kahden eri kaverini kanssa niin, että kun olen kertonut Dionnen tytöistä, he ovat alkaneet puhua nuortenkirjan kirjoittamisesta, ja että se ja se teema onkin hyvä ja tärkeä nuortenkirjallisuudessa käsiteltäväksi. Itse olen mieltänyt Dionnen tytöt koko ajan enemmän aikuistenkirjaksi, ja se on saanut myös kirjastoluokituksen aikuisten puolelle. Olen myös törmännyt sellaiseen tilanteeseen, että kerron uudelle tuttavuudelle kirjoittavani fantasiaromaania, jossa on keijuja, ja hän olettaa minun kirjoittavan söpöä lastenkirjaa. Sitä Dionnen tytöt ei ainakaan ole.
Eräs tuttava kommentoi kuullessaan kirjastani, että tosi hieno juttu, mutta hän ei lue ollenkaan fantasiaa. Eihän sitä toki tarvitse lukea sentyyppistä kirjallisuutta, josta ei pidä, mutta olen havainnut, että kyseessä on usein myös varsin stereotyyppiset näkemykset genrestä. Oletetaan, että fantasiakirjassa on aina pseudokeskiaikainen miljöö, lohikäärmeitä ja yksisarvisia, miekkaa ja magiaa, ja suuria maailmanlaajuisia tapahtumia. Vaikka oikeasti fantasiakirjassa voi tapahtua ihan mitä vaan, pääasia että siinä on jokin elementti, jota ei reaalimaailmassa ole.
Dionnen tytöissä ei ole muita edellä luettelemiani ”perinteisiä” fantasiaelementtejä kuin jonkin verran magiaa. On tietysti keijuja, mutta minun keijuni eivät ole mitään mystisiä ja eteerisiä niittyjen ja metsien olentoja, vaan kirjan keskeisiä henkilöitä, jotka elävät samassa yhteiskunnassa ihmisten ja menninkäisten kanssa. Lisäksi Dionnen tyttöjen maailma muistuttaa paljon nykymaailmaa. Kirjassa ei yritetäkään pelastaa maailmaa, päähenkilöillä on ihan tarpeeksi haastetta pysyä itse hengissä. Olen kyllä kirjoittanut yhdestä sodasta, mutta mitään hienoja taistelukohtauksia Dionnen tytöistä ei löydä - en osaa eikä kiinnosta kirjoittaa sellaisia - puhumattakaan siitä, että hahmoissani olisi suuria sotasankareita. Minun näkökulmani ovat toiset.
Koska luen itse aika paljon chick littiä, ja näin ollen tiedän sitä olevan monentyyppistä, yllätyin erään Facebook-ryhmän keskustelusta, jossa puhuttiin chick litin arvostuksen puutteesta. Että ihmiset kuvittelevat chick litin olevan pelkkää höyhenenkeveää hömppää, treffailua ja shoppailua, vaikka se on paljon muutakin. Minun chick lit suosikkikirjailijani on Marian Keyes, jonka teoksissa yhdistyvät perinteiset chick litin piirteet ja vakavat teemat (kirjoissa on käsitelty mm. alkoholismia, vakavaa masennusta ja parisuhdeväkivaltaa). Ja joskus se höyhenenkevyt hömppäkin on paikallaan, se on esimerkiksi erinomaista vastapainoa tiiliskivitentin jälkeen. Ihailen myös monien chick lit kirjojen hersyvää huumoria, vaatii paljon taitoa osata kirjoittaa niin.
Olen määritellyt Dionnen tytöt chick lit sävytteiseksi fantasiaksi. Tämä mainitaan myös kirjan takakansi- ja myyntiesittelyteksteissä. Tuli mieleeni, että koska keijuihin usein yhdistetään tietynlainen kepeys, jokuhan saattaa ajatella tästä yhdistelmästä, että tuo kirja se vasta onkin kevyenkevyttä hömppää, kuoharia kukkakedolla jne. No, kyllä sitä kuohariakin juodaan ainakin yhdessä kohtauksessa, mutta vastapainoksi tapahtuu myös kaikenlaista synkkää. Itse asiassa olen kirjoittanut Dionnen tyttöihin tähänastisen kirjoittajahistoriani surullisendramaattisimman juonikuvion.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti