keskiviikko 3. elokuuta 2016

Miksi kirjoitan fantasiaa?

Joskus kysyn itseltäni, miksi oikeastaan kirjoitan fantasiaa. Kirjoitan siis myös tulevassa aikamuodossa, sillä Dionnen tyttöjen itsenäinen jatko-osa, työnimeltään Salaisuuksia Delobriandissa, on työn alla. Lisäksi päässäni kehittyy pikku hiljaa uusi romaani-idea. Siinä ei olla enää keijumaailmassa, mutta kyseessä on jälleen suljettu fantasiamaailma, eivätkä päähenkilöt ole pelkästään ihmisiä. 

Olen siis toisinaan miettinyt, miksi toistaiseksi kaikki romaanimittaan venyvät tarinaideani ovat  sijoittuneet kuviteltuihin maailmoihin, vaikka en edes ole mikään fantasian suurkuluttaja. Toki luen myös fantasiaa ja spefiä laajemminkin, mutta olen kuitenkin lukenut enemmän muita genrejä. Koska olen hyvin henkilövetoinen kirjoittaja, ja tarinoideni pääpaino on suhteissa ja tunteissa, miksen voisi kirjoittaa vain romantiikkaa ja chick littiä höystettynä synkemmillä teemoilla ilman fantasiaelementtejä? Miksi keksiä ja kirjoittaa tarinan taustalle kuvitteellinen sota, vaikka oikeassakin maailmassa on sotia aivan liikaa? Olen saanut kehuja Dionnen tyttöjen maailmasta, ja ne ovat ilahduttaneet kovasti, mutta oikeasti maailmanrakennus on minulle paljon vaikeampaa kuin hahmojeni päänsisäisiin mietteisiin sukeltaminen. 


Dionnen tyttöjen kohdalla ilmeisin vastaus on se, että halusin kirjoittaa keijuista. Enkä mistään kansanperinteen olennoista vaan omanlaisistaan keijuista, siivistä ja lentämisestä. Salaisuuksia Delobriandissa -käsistä kirjoitan ennen kaikkea siksi, että Dionnen tyttöjen maailmasta ja etenkin siellä elävistä hahmoista riitti vielä lisää tarinaa, jota oli polte päästä kirjoittamaan. Varmaankin myös seuralla on ollut vaikutusta. Kuten olen kertonut Kirjoittajasosiaalisuudesta -tekstissä, ajauduin puolivahingossa spefiä kirjoittaviin porukoihin. Jos kaikki kirjoittajakaverini kirjoittaisivat vain realistista proosaa, olisinkohan itsekään silloin kirjoittanut tarinoihini fantasia-elementtejä?

Koen myös, että fantasiaromaaneja on tietyssä mielessä helpompi kirjoittaa kuin realistisia romaaneja. Jos kirjoittaisin jostakin oikeasta paikasta tai tapahtumasta, joku lukija voisi kommentoida, että ei siellä oikeasti tuollaista ole, ja oikeasti se tapahtuma kyllä meni näin eikä noin. Mutta fantasiaa kirjoittaessani kukaan ei voi tulla sanomaan, että kirjoitan jostakin paikasta tai tapahtumasta väärin. Ja voin kirjoittaa itse luomaani maailmaan ihan mitä vain, mikä ihana vapaus. Fantasian keinoin voi myös peilata tämän maailman ajankohtaisia ongelmia ja ilmiöitä, esimerkiksi Dionnen tytöissä syrjintä ja ihmisoikeudet ovat tapetilla. 

Silti ihmettelen edelleen, miksi juuri tietyt tarinaideat jäävät pyörimään päässä, saavat silmät säteilemään, kutsuvat kirjoittamaan itsensä ja vieläpä venyvät romaanimittaisiksi. Ehkä tämä mysteeri juuri tekeekin kirjoittamisesta niin kiehtovaa. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti